Keskusta. The Never Ending Story.
Havahduin jokin aika sitten ajatukseen, että Keskusta on kulkenut mukana elämässäni valtaosan matkasta. Pidempään kuin mikään ihmissuhteeni. Reilussa 30 vuodessa on oppinut tuntemaan toisensa.
Liityin Keskustaan vuonna 1989 tilattuani kaikkien puolueiden ohjelmat kotiini ja luettuani ne teini-ikäisen maailmantuskassa. "Kestävän kehityksen ja vapaan ihmisen vuosikymmen – Suomen keskustan ohjelma 1990-luvulle" puhutteli. Perusturva, sivistys, kestävä vihreys ja ajatus kansalaisvaltiosta olivat vaikuttavaa sanaa lahtelaisessa lähiössä kasvaneelle avainkaulalapselle.
Vastustin ydinvoimaa ja olin kaupunkilaisena valmis risusavottaan. Keskustan vihreys meni ihon alle.
Kestävän kehityksen ohjelman kirjaus "Sen, joka aiheuttaa ympäristömme pilaantumisen ja tuhoutumisen on siitä myös vastattava" oli ajassaan edistyksellinen. Kirjaus olisi vahvaa valuuttaa tänäkin päivänä. 1980-1990 -lukujen taitteessa asiat uskallettiin sanoa niin kuin ne olivat.
Keskustan vihreys, jota tuore filosofian tohtori Timo Kaunisto on väitöskirjassaan "Vaikea vihreys – keskustapuolueen ympäristöpolitiikka 1968-1987" tutkinut, on yksi teema, johon keskustalla on ollut vuosikymmenten mittainen legitiimi asianomistajuus. Se on puhutellut uusia nuoria sukupolvia ja edistysmielisiä mukaansa. Vihreä aalto loi pohjaa keskustan kasvun vuosille.
Sittemmin vihreys polarisoitui ja keskustasta tuli vuosien saatossa ympäristöpolitiikassa altavastaaja. Menetimme asianomistajuuden vihreille.
Yhtä vahvasti kuin vihreys, on minua puhutellut aina desentralismin eli hajauttamisen tai hajasijoittamisen ideologia, jonka juuret ovat kaupungistumisen vuosissa. Tähän liittyy kiinteästi maaseudun elinvoimaisuus ja kehitysaluepolitiikka, joka myöhemmin keskustassa muuttui aluepolitiikaksi.
Kesät Jämsän mummolassa kasvattivat kaupunkilaislapsen ymmärtämään kovan työn merkityksen. Elämiselle ja elannon hankkimiselle pitää löytyä mahdollisuudet ympäri Suomen. Keskusta. Se kotimainen. Oma maa. Koko maa.
Meillä on edessä nyt historiallisesti uudenlainen tilanne. Sekä keskusta että sdp ovat yhtä aikaa oppositiossa. Edellinen kerta oli ennen sotia V.M. Kivimäen hallituksen aikana. Maassamme on oikeistolaisin hallitus pitkään aikaan ja sillä hallitusohjelma, jonka tavoitteista olisimme keskustassa ison osan voineet itsekin allekirjoittaa.
Vasemmistopuolueet profiloituvat proletariaatti -hengessä ja vihreät korostanevat ympäristöasioista oppositiopolitiikassaan. Keskustalla on tarkan harkinnan paikka. Hyvä, ettei ole lähdetty soitellen sotaan.
Menestyksekäs oppositiopolitiikka lähtee uskottavan vaihtoehdon tarjoamisesta kansalaisille.
Puolueen menestyksen avain löytyy asianomistajuudesta.
Kun olen viime aikoina kysynyt kohtaamiltani keskustalaisilta, mistä keskusta tällä hetkellä tunnetaan ja minkä asian omistamme yksinoikeudella, olen saanut pääasiassa kysymykselleni hämmästyneen vastaanoton. Hetken mietinnän jälkeen joku on voinut vastata koko Suomen puolue tai maaseudun asiat. Valtaosa on kuitenkin jäänyt miettimään.
Niinpä. Kysymys on usein myös vastaus.
**
Keskusta on edistyspuolue. Liki 120 vuotisen historiansa aikana keskusta on
määritellyt olemassaolonsa tarkoituksen uudelleen. Niin se tekee nytkin.
Tänään elämme voimakasta denialismin ja ekstremismin eli ääri-ilmiöiden aikaa. Löytäisikö keskusta uuden poliittisen kivijalkansa – sen kuuluisan kolmannen tien - oikeudesta ja kohtuusta? Puhuttelisiko tulevia sukupolvia kohtuuspolitiikka? Ketään ei säästetä hengiltä ja poliittisen päätöksenteon pitää perustua sosiaaliseen, taloudelliseen ja ekologiseen oikeudenmukaisuuteen?
Liekittäisikö se uusia ihmisiä mukaan keskustaan samalla tavalla, kuin tänään 50 vuotta täyttävä avainkaulalapsi liekittyi ensin vihreydestä ja sitten koko maan elinvoimaisuudesta?
Menneet vuosikymmenet ovat olleet hienoa aikaa meille molemmille. Aate on elänyt ajassa.
Keskusta. Never ending story.